Mä oon ollut nyt aamun sitten Bacon kanssa kotosalla. Vapaapäivä tuli juuri sopivaan väliin. Tultiin äsken pitkältä lenkiltä, ja sanonpa vaan että oli yks parhaista lenkeistä mitä ikinä on ollut. Ei tapahtunut mitään maata mullistavaa, oli vaan niin hyvä fiilis ja tuli pohdittua asioita. Käytiin pitkällä hiekkateillä, ja puolivälissä matkaa päästin teinin vapaaksi, kun käännyttiin läheiseen metsään. Ei ollut ketään muita - vaan minä ja koira, sekä hiljaisuus. Treenattiin siinä perusjuttuja, sai tuo myös purkaa energiaa ihan toden teolla kun juoksi keppien perässä ympäri metikköä.
Takaisin tullessa törmättiin mitä ihanimpaan shelttivanhukseen. Lähemmäs 11-vuotias soopelinarttu, ja meidän vauva ihastui siihen totaalisesti. Oli jotain niin söpöä, kun vanhus lähti vielä hyvin Bacon leikkeihin mukaan. Toivottavasti meidän koirat pysyy myös aina yhtä nuorekkaina :--D siinä sitten käveltiin loppumatka niiden kanssa, molemmat koirat vapaana. Kyllä huomaa, että nää on niin omistajiensa perään, eivät lähde minnekään. Bacosta löytyy myös potentiaalisia paimentajan elkeitä!
Tällä lenkillä vaan tajusin, kuinka tärkeä tuo koira mulle on. Bonohan on aina ollut enemmän "mun" koira, ja Baco ehkä enemmän äitini perään, kun lässyttää sille minkä kerkeää. Mä kuitenkin koulutan molemmat ja onhan ne mun nimissäkin. Oli vaan niin ihanaa, kun sai keskittyä nuorimmaiseen ihan täysillä, treenata ilman toista koiraa. Pitäis ehkä välillä muutenkin järjestää asioita niin, että olisivat useammin erossa toisistaan. Ja se sitten vasta parasta onkin, kun eron jälkeen näkevät taas toisensa.
Mä en vaan voi käsittää, kuinka mielettömän tärkeitä noi mulle on. Rehellisesti sanottuna en oikeasti tiedä, mitä tekisin ilman niitä, miten selviäisin. Ne on vaan niin iso osa lähes jokapäiväistä elämää. Tätä mielessäni mietin lenkillä, ei sitä oikeen osaa edes sanoiksi purkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti